JÄRKYTTÄVÄ LASTENSUOJELU - somessa leviävä video herättää tunteita

Verenpainettani toistuvasti nostattava aihe: Lastensuojelun mustamaalaaminen mediassa. 

Viimeksi tulee mieleen keltaisen lehdistön "uutisointi" siitä, kuinka Suomessa lapsia huostaanotetaan vanhempien makaronilaatikon epäonnistuttua. Nyt Facebookissa leviää video:http://www.stara.fi/2014/01/07/poliisi-haki-pikkupojat-kotoaan-voimatoimin/

Kyllähän tosta videosta tulee paha mieli, tulee ihan todella.
Muistuttelen kuitenkin, että ennen suurten johtopäätösten vetämistä ottaisimme huomioon, että videolla käynnissä on tilanne, jossa ne viimeiset keinot on jouduttu ottamaan käyttöön: video ei ala siitä hetkestä, kun lastensuojeluviranomainen koputtaa oveen. Videon lähettäjän kanta ja näkemys on yksipuolinen.

Jokainen vanhempi joutuu joskus tilanteeseen, jossa lapsi on kannettava itkuisena pois tilanteesta, josta on päästävä eteenpäin, vaikkei lapsi olekaan tyytyväinen vanhemman tekemään ratkaisuun, eikö näin olekin, kaikki (nykyisten ja entisten) uhmisten äidit ja isät? Videolla kyseisen liikkeen teki poliisi, koska ilmeisesti vanhemmat vastustivat virkavaltaa olemalla tottelematta sen päätöstä. Huostaanottoon tai sen perusteisiin ei tietenkään voi kukaan meistä vain videon katselleesta ottaa todellista kantaa, perhe on toki kertonut oman versionsa, mutta lastensuojelulla on vaitiolovelvollisuus, eikä se näin ollen voi kertoa omaasa.

Videossa ei kaikki mene arvosanan 10+ mukaan. Mielestäni vastuullinen vanhempi säästäisi tuossa tilanteessa lastaan tuskalta ja toimisi yhteistyössä viranomaisen kanssa, jotta lapsi ei joutuisi ikävään välikäteen. Mielestäni olisi vanhemman valvollisuus kantaa lapsi rauhallisesti autoon ja kertoa lapselle, ettei ole hätää, pian nähdään, asiat selviävät kyllä! Halit ja pusut päälle. Viranomaisia vastaan mahdollisesti käytävä "taisto" käydään muualla kuin tuossa hetkessä!

Lapsen huuto "minä en lähde ainakaan tuolla autolla!" kertonee paljon lapsen kyvystä tehdä päätöksiä tuossa mielentilassa, eikä toki tuon ikäisen lapsen voi olettaakaan tekevän rationaalisia ratkaisuja suhteessa vanhempiinsa, ja siksi tosiaan aikuiset päättää.

Vai mitä olette mieltä?

Ei itkeä saa, ei meluta saa!

Joulu. Perheiden ja lasten kultajuhla. Kihelmöivää odotusta, suloista haaveilua lahjoista ja herkkuja mahat pullolleen. Lomaa, kiireetöntä yhdessäoloa, villasukat jalassa viltin alla köllöttelyä kirjoja lukien tai televisiota katsellen. Kiiltokuvamaisia talvimaisemia, herkkuja kynttilänvalossa ja lapset rauhallisina, kauniiksi kammattuina avaamassa lahjojaan kiitollinen ilme kasvoillaan. ”Voi, Kalle on ainakin ollut kilttinä!”, huokailee mummo ylpeänä lapsenlapsen hakiessa kymmenettä pakettiaan joulupukin rukkasen peittämästä kädestä. Veera laskee hädissään omia pakettejaan ja toteaa kateudesta vihreänä saaneensa yhden paketin vähemmän kuin Kalle. Mitä tuli tehtyä väärin? Miksi muut saivat enemmän? Olenko epäonnistunut, huono? Ja näiden ajatusten vilistessä sekamelskana pään sisällä, pitäisi samaan aikaan näyttää ikionnelliselta niistä paketeista, jotka sentään sai. Tuhmanhan ei toki sovi olla lisäksi vielä kiittämätönkin. 

Se alkaa parhaillaan jo joulupukin suljettua ovensa takanaan jouluaattona: valmistautuminen seuraavan vuoden kilpakoitokseen. ”Oletko ollut kilttinä, mahdatko saada lahjoja ensi vuonna ollenkaan? Tänäkin vuonna taisi olla jo vähän siinä ja siinä, muistathan senkin, mitä viime viikolla tapahtui… Tontut kyllä näkevät ja kuulevat, vaikka muut eivät näkisikään. Lukevatko ne ehkä ajatuksiakin?” Uhkailu, kiristys, lahjonta - siinäpä se luotetuin kolmikko kasvatukseen.

Uskoakseni usein kiltteyden vastakohtana pidetään tottelemattomuutta. Tuolloin, jos lapsi ei tottele aikuisen määräyksiä, hän on kiltin vastakohta eli tuhma. Itse en kykene kasvattaessani käyttämään sanoja kiltti enkä tuhma, käytän paljon mieluummin sanoja ajattelevainen tai ajattelematon, tottelevainen ja tottelematon. Vältän määrittämästä lasta varsinkaan ”kiltiksi” tai ”tuhmaksi”, määritän mieluummin lapsen tekoja; onhan lapsi paljon enemmän kuin hänen yksittäiset tekonsa. Kiltteydessä ja siihen kannustamisessa ei sinänsä ole mitään huonoa, tietenkään. On tärkeää, että lapsi oppii ottamaan huomioon itsensä lisäksi myös kanssaihmiset - paino sanoilla itsensä lisäksi. On tärkeää, että lapsi oppii, ettei muita saa satuttaa. On tärkeää myös, että lapsi oppii, ettei häntä itseään saa satuttaa eikä loukata, halveksua eikä käyttää hyväksi. Korvaamaton ja vaikein taito on oppia hyväksymään itsensä sellaisena kuin on: rauhallisena tai eläväisenä, rohkeana tai arkana, ulos- tai sisäänpäinsuuntautuneena, sekoituksena kaikkea tuota. Kun hyväksyy itsensä, on helpompi hyväksyä myös muut erilaisuuksineen ja puutteineenkin. Jos lasta itseään kohdellaan hellästi ja rakastavasti, hän itsekään tuskin kokee tarvetta satuttaa muita, ainakaan muuten kuin lapselle ominaisessa kokeilumielessä, uteliaisuudesta. Kiltti ja lempeä suhtautuminen itseensä ja kanssaihmisiin, asioihin ja elämään ylipäätään on hyvästä. Mutta pyhittääkö tarkoitus keinot?

Miksi on niin yleistä kiristää lapsi käyttäytymään kiltisti, taipumaan yleisesti hyvänä pidettyyn käytökseen uhkailemalla satuolennoilla ja lahjoilla? Tai ylipäätään, miksi on helpompi ulkoistaa lapsen ei-toivotusta käytöksestä tulevat seuraamukset, esimerkiksi tyyliin ”jos et heti lopeta huutamista, bussikuski heittää meidät ulos täältä!” sen sijaan, että kertoisi itse toteuttavansa jonkin kohtuullisen seuraamuksen, mikäli lapsen käytös ei muutu. Miksi on helpompaa pelotella lapsi tottelemaan arvostelevilla tontuilla ja tuomitsevalla joulupukilla, kiviä viskelevillä jumalilla ja pakkaseen jättävillä bussikuskeilla? Miksei kasvattajan painava sana riitä merkiksi siitä, että nyt tulee totella? Tai tähän jouluteemaan liittyen, miksi ylipäätään lahjat pitää ansaita? Sitäkö todella haluamme lapsillemme opettaa: että vain täyttämällä tietyt kriteerit on tarpeeksi hyvä ja arvokas ansaitakseen tulla lahjotuksi jouluna - juhlana, jolloin kaikkien kuuluu saada lahjoja? Eikö syy-seuraussuhteita voisi opettaa rakentavammin keinoin? Pidemmällä kuin joulusta jouluun katsovalla tähtäimellä?

En usko myöskään siihen, että itkeminen ja meluaminen, ylipäätään omien tunteiden näyttäminen on tuhmaa, tottelematonta tai millään asteikolla kiltteyden vastakohta. Tunteilleen ei voi aikuinenkaan mitään, miten sitten lapsi? Tunteet toki voi esittää monella tapaa, mutta aikuisen tehtävä on ohjata ja opettaa lasta kohtaamaan ja käsittelemään tunteitaan, ei kieltämään ja tukahduttamaan. Sanonta ”sillä se lähtee millä on tullutkin” ei päde aggressiokasvatuksessa, vaan paremminkin ”niin metsä vastaa kuin sinne huutaa”. Aggressio ei katoa aggressiivisuudella, päinvastoin se vain kiihtyy. Kiukku yltyy huutamisesta, mutta sammuu rauhallisella äänenkäytöllä ja käytöksellä sekä kuuntelevalla asenteella. Häpeä ei poistu pätemällä sanoen ”kuinka monta kertaa sinulle on sanottu, ettei noin kannata tehdä!”. Suru ei poistu halveksuen tai väheksyen, vaan lientyy myötätunnolla ja lempeydellä. Rauhoitutko itse suututtuasi, jos riitapukarisi vastaa sinulle huutamalla? Lapsi saattaa kyllä näennäisesti hiljentyä ja ”rauhoittua” aikuisen ärähdettyä, paiskattua pöytää tai heitettyä ilmoille tonttukortin tai muun uhkauksen. Mutta johtuuko tuo rauhoittuminen siitä, että lapsi on tullut tunteineen kuulluksi ja nähdyksi, vai siksi, että hän pelkää mitä tapahtuu, jos vielä jatkaa vaatimasta sitä, mitä tarvitsee ja kaipaa? Saako aikuinen hermoromahduksen, jääkö lapsi yksin, hylätäänkö hänet? Jääkö hän paitsi jostain, mitä hän on pitkään odottanut? Haluammeko lapsen pelkäävän vai kunnioittavan meitä - jouluna ja muutenkin?

Helpommin sanottu kuin tehty? Niinpä. Kun pinna palaa, se todellakin palaa. Myötätunto ja empatiakyky -se oikea kiltteys-  on ensimmäinen askel niin itsensä kuin lapsensakin ymmärtämisessä. Jos ei ymmärrä ja hallitse omia tunteitaan, kuinka voi tukea lasta tämän tunnekuohujen kanssa? 

Näihin aatoksiin… Minun toivejoulussani saa itkeä ja nauraa, saa meluta ja tanssia. Lahjoja tulee ilman syyllistäviä katseita, vaikka minuutti ennen pukin tuloa olisikin kuusi kaatunut ja jokaiselle äidin lemppari-jouluruoalle sanottu pöydässä ”hyi!” Koska haluan, että meillä joulu on aidosti lasten juhla. Keskeneräinen, epätäydellinen, leikkisä ja ennakkoluuloton. 

Tunteikasta joulua kaikille! <3

Elämäni ensimmäinen blogipäivitys. Aloitetaan helpolla: esittely

Olen äitiyden myötä uuden näkökulman elämään löytänyt, kolmekymppinen kasvatusalan ammattilainen. Mielipiteitä löytyy vaikka muille jakaa, joten ei kai sitten muuta kuin jakoon vaan ;) 

Eniten intohimojani nostattavia aiheita ovat aggressio- ja tunnekasvatus ja ylipäätään lapsen tunne-elämän kehityksen tukeminen. Myös vastuullinen vanhemmuus kuuluu suosikkipuheenaiheisiini. Omien lasten saaminen on avannut silmäni katsomaan omaa lapsuuttani uudella tapaa ja - kuten monella muullakin- nostanut halun tehdä osittain toisenlaisia ratkaisuja kuin mitä minun kohdallani on tehty.

Ammattini edustajana pohdin lapsen elämää ja kasvatusta myös suurena kokonaisuutena ja kiinnostun siitä, kuinka eri tahot voivat monipuolisesti olla tukena tässä vanhemmuuden suuressa tehtävässä. Prosessissa, joka ei lopu vielä lapsen kasvettua aikuiseksikaan... Kasvuhan tunnetusti jatkuu parhaimmillaan koko ihmiselämän ajan. 

Siksipä onkin tärkeää jättää alusta asti riittävästi kasvunvaraa.

Tervetuloa mukaan seuraamaan blogiani, jota päivitän silloin kun perheeltäni ja töiltäni ehdin! Kommentointi on enemmän kuin tervetullutta.